Mun jalkapöydässä on ollut rasitusmurtuma, jonka vuoksi oon ollut ns. out of games jo n. neljä kuukautta. Neljä kuukautta! Noin kirjoitettuna se kuulostaa vielä pahemmalta. En todella, todella osaa sanoa miksi se on vaivannut noin kauan.
Huomasin tammikuun alkupuolella, että oikeaan jalkaan sattuu monesti liikkuessa. Aluksi en noteerannut kipua, ajattelin että se on jotain lihasjumeja (jalkapohjassa, öö joo) ja liikuin ihan normaalisti, mutta kun kipu alkoi tuntua myös ihan vain kävellessä ja urheilusuorituksen jälkeen leposärkynä, niin ajattelin varata lääkäriajan. Kipua oli siis ollut n. muutaman viikon. Menin lääkäriin, ja jalassa ei näkynyt mitään murtuman merkkejä; ei turvotusta, mustelmia, ainoastaan kipu tunnusteltaessa. Lääkäri ei määrännyt edes kuviin, vaan käski levätä pari viikkoa ja tulla uudelleen, jos jalka vielä oireilisi. Aloin kuitenkin epäillä, että kyseessä on joku muukin kuin lihasperäinen kipu, ja varasin uuden lääkäriajan jo noin viikon päähän edellisestä. Sain sitten lähetteen röntgenkuvaan, josta selvisi, että murtunuthan se oli. Viidennessä, eli jalkapöydän uloimmassa luussa oli rasitusmurtuma. Siitä alkoikin sitten totaalinen lepi. Jalkaa ei kipsattu, vaan sain ohjeeksi käyttää liimasidettä ja tukevapohjaisia kenkiä. En kuitenkaan saanut mukaan keppejä (vielä tällä kertaa), mikä näin jälkeenpäin tuntuu todella hölmöltä. Lepuutin jalkaa niin huolella kuin autoton opiskelija nyt voi: pyöräilin joka paikkaan, ja kävelyistä hoidin vain pakollisimmat: pääosin koulussa ja ruokakaupassa.
No, kuukauden päästä menin kontrolliröntgeniin, ja mulla oli huono fiilis kun jalka kipuili edelleen. Tulos oli, että levosta huolimatta murtumarako oli kasvanut, ja tällä kertaa sain mukaan kepit sekä määräyksen kävellä niillä pari viikkoa.
Viime kuun lopussa kävin sitten ct-kuvassa keskussairaalassa, ja huomenna pitäisi mennä juttelemaan kirurgin kanssa tuloksista. Hitsit että mua jännittää. En tiedä miten tää nyt tästä jatkuu jos jalka ei oo kunnossa kun kesätyöt ja kaikki painais päälle. :( Leikkaukseen en toisaalta missään nimessä haluais, kun se toipuminen on aina niin pitkä prosessi, mutta toisaalta, en kyl kestä enää hetkeäkään tätäkään tilannetta; pää alkaa kohta natista liitoksistaan.
Lääkäri antoi mulle "luvan" sen parin viikon keppikävelyn jälkeen palata "arkiliikuntaan", (eli paria sataa metriä pidemmät matkat voi pyöräilyn sijaan taas kävellä, wooooo), mutta lempparini pallopelit, juoksulenkit tai vapaat painot salilla on edelleen no no no. (Sanoin kyllä, että noi edellämainitut oli ennen tätä keissiä mun arkiliikuntaa..) Mua hirvittää, miten alas kunto on tänä aikana vajonnut, mut ehkä tästä ei suunta VOI enää olla kuin ylöspäin!
Summa summarum, mikähän tässä oli pointti? Ehkä tää oli vain jotain pääntyhjennysvuodatusta. Tai ehkä tarinan opetus oli, että menkää vammoinenne ajoissa lääkäriin, epämääräistä uutta kipua ei kannata ignorata n. paria viikkoa. Mutta sitä tämä tarina ei opettanut, että kärsivällinen lepo palkittaisiin. Joskus vaiva vaan jatkuu, jatkuu ja jatkuu... Eli ehkä tarinan opetus oli sittenkin, että joskus elämä vaan on epäreilua, kohtuutonta ja potkii päähän? En tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti